Omistettu ihunalle Em.'lle!

Ainoa Jota Hän Oli Rakastanut

"Vaarallinen joukkomurhaaja Sirius Musta on onnistunut pakenemaan pakovarmana pidetystä Azkabanin vankilasta" huusi Päivän profeetan pääsivun otsikko, jonka alla oli kuva miehestä, jonka Remus Lupin tunsi vähän liiankin hyvin.

Mies oli sama, jota Remus oli rakastanut koko sydämestään vielä 12 vuotta sitten. Remus oli suudellut noita samaisia huulia, koskettanut noita mustia hiuksia, tuntenut tuon vartalon vierellään.

Mutta siitä oli jo 12 vuotta. 12 pitkää vuotta jotka Remus oli joutunut kokemaan yksin.

Kaksi hänen parasta ystäväänsä olivat kuolleet hänen rakkaansa kädestä.

Kipeä muistutus sai kyyneleet kihoamaan Remuksen silmiin, mutta hän antoi niiden valua poskilleen. Ei hän välittänyt.

Ei hän ollut hävennyt kyyneliään noina yksinäisinä vuosina enää ollenkaan. Hän oli itkenyt usein. Joskus vain siksi, ettei olisi jakanut enää jatkaa eteenpäin, joskus koti-ikävää – vain Siriuksen luona hän tunsi olevansa kotona.

12 pitkää, yksinäistä vuotta Remus oli itkenyt tuskiaan, mutta kukaan ei ollut kuullut. Varsinkaan hän, jota Remus olisi tarvinnut kaikkein eniten.

Lähes 4 vuotta myöhemmin

Remus istui taas kyyneleet silmissään keittiön pöydän ääressä kasvot käsiin painettuina, kyynelten valuessa poskilta jättäen jälkiä pöytään. Ainoa jota hän oli koskaan rakastanut oli jättänyt hänet. Lopullisesti. Enää koskaan hän ei saisi tilaisuutta suudella Siriusta, koskettaa Siriusta, kertoa Siriukselle kuinka paljon hän tätä rakasti. Ei enää koskaan.

Sirius oli poissa. Ei kuollut, vaan poissa.

Alle tunti ennen poismenoaan Sirius oli kertonut Remukselle rakastavansa häntä, suudellut Remusta ja luvannut tulla takaisin kotiin…

Remus oli uskonut. Hän oli koko salaperäisyyksien osastolla käydyn taistelun ajan toivonut saavansa kertoa Siriukselle rakastavansa tätä koko sydämestään.

Mutta Remus ei ollut saanut tilaisuutta.

Juuri kun Remus oli päässyt tarpeeksi  lähelle, se oli tapahtunut.

Vihreä valo välähti osuen Siriusta rintaan.

Kaikki tuntui hidastuvan kun Siriuksen vartalo kääntyi kaarelle, virnistys haihtui miehen huulilta ja tämä katosi verhon taa.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.

Juuri kun Remus oli saanut Siriuksen takaisin luokseen, tämä oli jättänyt kaiken taakseen…

 "Minä rakastan sinua, rakas" Remus ajatteli. Nuo sanat hän olisi halunnut sanoa rakkaalleen niin usein.  Ja kyllä hän oli sanonutkin, mutta liian harvoin. Aivan liian harvoin.

Sirius oli lähtenyt jättäen vain muistot jälkeensä…

"Remus-kulta?" Siriuksen ääni oli uninen, hellä ja täynnä rakkautta. Mies katseli vieressään makaavaa miestä, harmaat silmät hellyyttä tulvillaan. Toinen, vaaleampi mies katseli kumppaniaan silmät raollaan, muutaman auringon säteen langetessa heidän sängylleen, luoden pieniä haaleita varjoja vaaleille lakanoille.

 "Niin?" Vaikka Remus sulki uudelleen silmänsä, hän pystyi tuntemaan Siriuksen lämpimän vartalon omallaan, ja kuinka tämän sormet kulkivat hänen  kylkiään pitkin saaden hänen ihonsa kihelmöimään.

Aika tuntui pysähtyvän, kun Siriuksen vaimea kuiskaus rikkoi hiljaisuuden.

 "Minä rakastan sinua, oma rakas suteni".