Maailman palat itoveli

Oli kesä. Aurinko porotti korkealla taivaalla. Linnut visersivät kauniisti, perhoset lentelivät kiemuroitaan ja…
”Kohta tulee sade!” Sirius ilmoitti kovaan ääneen. Hän oli juuri täyttänyt seitsemän vuotta ja hänet oli pistetty vahtimaan hänen pikkuveljeään, joka istui hiekkalaatikossa hautautuneena hiekkaan.
”Tinä pilaat tunnelman!” Regulus sanoi ja heitti Siriusta kivellä. Heitto jäi kuitenkin liian lyhyeksi ja kivi jäi puolimatkaan.
”Ole sinä hiljaa, kun et edes omaa nimeäsi osaa sanoa”, Sirius sanoi ylimielisesti.
”Otaanpat!” Regulus sanoi ja etsi uutta kiveä heitettäväksi.
”No, näytä”, Sirius haastoi pikkuveljeään.
Regulus kohotti katseensa ja näytti murhaavalta.
”Lekulut!” hän sanoi.
”Se on Regulus, tyhmä! Ei mikään ’Lekulut’!” Sirius ärähti ilkeästi.
Regulus katsoi Siriusta ensin pelästyneenä, sitten suuttuneena ja lopuksi kyyneleet kihosivat hänen pieniin silmiinsä.
”Tinä olet – olet il – ilkeä!” Regulus nyyhkytti, löysi uuden kiven ja viskasi sen Siriusta kohti, mutta tämä kivi lensi ohi.
Sirius näytti Regulukselle kieltä ja irvisti sitten, kun poika alkoi itkeä. Ensin hiljaa ja pian kovemmin.
Sirius käänsi katseensa pois. Ei kuulunut hänelle, jos Regulus alkoi itkeä. Se oli Reguluksen oma asia. Sirius kuunteli veljensä nyyhkytyksiä, näki silmä nurkastaan, kuinka Regulus pyyhki silmiään hiekkaisilla käsillään, kunnes hiekkaa oli myös hänen silmissään, jolloin itku koveni yhä.
”Älä itke”, Sirius ärähti. Itku koveni. Sirius puri huultaan, käänsi päätään sen verran, että näki Reguluksen kasvot. Pojan posket olivat hiekassa ja kyynelissä. Sirius huokaisi itsekseen, nousi ylös hiekkalaatikon reunalta ja kyykistyi Reguluksen viereen.
”Älä viitsi itkeä”, Sirius sanoi.
”Tinä tanoit minua tyhmäkti!” Regulus sanoi tökkien Siriusta kauemmas.
”Mitä sitten? Sinä oletkin tyhmä, kun tuolla tavalla itket. Ajattele nyt, jos isä näkisi sinut. Hän löisi, niin kuin viimeksikin”, Sirius sanoi lujasti. Regulus kohotti katseensa nieleskellen nyyhkytyksiä, kyyneleitten yhä valuessa pitkin hänen kapeita poskiaan.
”En minä ole tyhmä!” Regulus kuiskasi. Hän pyyhki taas silmiään. ”Pyydä anteekti.”
”Anteeksi, että sanoin sinulle tosiasioita”, Sirius sanoi.
”Eikä ole totiatoita!” Regulus jo huusi. Hän alkoi uudestaan itkeä. ”Mikä te edet on, te totiatia?”
Sirius naurahti. Regulus oli hassu. Sirius kiersi kätensä pikkuveljensä hartioiden ympärille.
”Anteeksi, että sanoin sinua tyhmäksi”, hän sanoi. Hän tunsi, kuinka Regulus halasi häntä pienillä käsillään.
”Tiliut”, Regulus sanoi hiljaa.
”No mitä, ’Lekulut’?” Sirius kysyi.
”Tinä olet minun kaikkein palat itoveli!” Regulus sanoi ja suikkasi pienen suukon veljensä poskelle.
”Ja ainoa”, Sirius muistutti pyyhkien poskeaan. Hän nousi ylös, pyyhki housunsa, repi Reguluksen seisomaan ja pyyhki vielä tämänkin housut.
”Meidän pitää jo kotiin, äiti sanoi, että Oljo tekee ruoan viideksi”, Sirius sanoi ja lähti kävelemään pois leikkikentältä.
Regulus seisoi paikoillaan, vaihteli painoa jalalta toiselle, miettien, lähtisikö veljensä perään. Regulus lähti juoksemaan Siriuksen perään, kompuroi jalkoihinsa mutta pääsi kuitenkin Siriuksen luo ja otti tätä kädestä.