Joskus<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Linnuilla oli paha tapa herättää aina liian aikaisin. Ne visersivät aivan liian kovaäänisesti joka aamu, saaden ärsytysasteen nousemaan vaarallisen korkealle. Haulikosta olisi joka aamu hyötyä… Miksi niiden piti herätä niin aikaisin? Heti aamuyöstä alkoi hirveä sirkutus.

Remus avasi silmänsä. Oli vielä hämärää. Vieressä tuntui naisen lämmin vartalo. Naisen, josta oli vähän aikaa sitten tullut hänen vaimonsa… Remus yritti nukahtaa uudestaan, mutta siitä ei tullut mitään. Hän oli enemmän hereillä kuin pitkään aikaan. Ja lintujen liverrys kaikui korvissa.

Remus käänsi kylkeään ja näki vaalean peiton alta kirkkaanpinkin hiuspehkon. Surullisen tuttu näky…

Edellisaamuna naisen hiukset olivat olleet punaiset, sitä ennen vaaleat. Oli kuin olisi herännyt joka aamu eri naisen vieressä. Niin kuin silloin joskus. Villinä nuoruusvuosina. Jotka olivat kuolleet liian äkkiä. Siriuksen syytä.

Remus nousi varovasti ylös sängystä. Lattialta hän poimi vaatteensa ja pukeutui jotenkuten säädyllisesti. Hän varoi narisevia lattialankkuja ja häipyi mahdollisimman nopeasti ahdistavasta makuuhuoneesta.

Siinä asunnossa ei ollut kuin kolme huonetta. Pieni, ahdistava makuuhuone, ummehtuneelta haiseva olohuone ja harmaa kaappinen keittiö, kaikkea Remus inhosi. Ja kun inhosi sitä paikkaa, jossa joutui asumaan, mikään ei tuntunut hyvältä.

Keittiö oli vanhanaikainen, pieni ja haisi homeelle. Mutta koska asunto muuten oli hyvässä kunnossa, se oli ollut pakko ostaa… Mutta keittiöstä puuttui pöytä. Siellä oli vain kaksi eriparista tuolia. Kolkkoa ja rumaa. Ei siellä pystynyt asumaan…

Remus avasi yhden niistä harmaista kaapinovista ja etsi sieltä kahvipannun, jonka täytti vedellä, laittoi liedelle kiehumaan. Hän avasi toisen kaapin, etsi sieltä teepussin ja kolmannesta haalistuneen sinisen mukin.

Kahvia hän ei enää juonut. Se muistutti liikaa Siriuksesta. Tupakankin hän oli jättänyt sen takia.

Ja koska Dora ei pitänyt siitä.

Teevesi alkoi kiehua ja sen porinan alta kului muutakin.

Vesipisarat iskivät harvakseen ikkunaan. Rips, rips, rips.

Remus huokaisi. Hän rakasti sadetta enemmän kuin mitään. Enemmän… kuin mitään. Remus ei alkanut oikoa ajatuksiaan. Hän rakasti sadetta yli kaiken. Yli kaiken.

Olihan Remus rakastanut elämänsä aikana monia asioita. sadetta, syksyä, ukkosta, pimeää…

 ”Masentavia asioita”, joku oli joskus kommentoinut. Remus oli vastannut siihen, että juuri siksi. Juuri siksi hän rakasti juuri niitä asioita.

Hän oli rakastanut myös ystäviään, äitiään… Siriusta. Elämää.

Doraa hän rakasti joskus.

Teevesi ilmoitti olevansa valmista. Remus kaatoi vettä mukiinsa ja tiputti teepussin kuuman veteen. Tee oli mukavaa tehdä jästikeinoin.

Sade iski jo kunnolla vasten ikkunaa. Vaikka se hakkasi ruohoa allaan, avonaisesta ikkunasta kantautui yhä lintujen laulua. Olivatko linnut todellakin niin tyhmiä, etteivät menneet piiloon sateella? Sirkuttivat vain hirveällä äänellään koko ajan. Jos Remuksella olisi ollut rahaa, hän olisi ostanut kissan, joka voisi syödä kaikki pikkulinnut.

Ikkunasta niiden ääni kuului ärsyttävän vaimennetusti. Remus mietti, että hän voisi saman tien mennä parvekkeelle kuuntelemaan piipitystä.

Ajatus tuntuikin äkkiä kamalan hyvältä. Remus nappasi teemukinsa, meni pienestä keittiöstä kolkkoon olohuoneeseen ja sieltä oven kautta parvekkeelle. Parveke oli asunnon kotoisin paikka. Pieni, ei yhtään kalustetta, vain räsymatto peittämässä kylmää kivilattiaa. Ainoa, mikä pilasi tunnelman, oli nurkassa oleva rypistetty savukeaski. Remus kumartui ja nosti askin ylös ja huomasi, että siellä oli vielä muutama tupakka.

Tupakanhimo iski siinä samassa.

Ei kai yksi tupakka mitään haitannut? 

Kokeeksi Remus otti yhden tupakan askista, mutta työnsi sen kuitenkin heti takaisin. Kohtaus oli kuin suoraan siitä kauan sitten kuolleesta nuoruudesta, entisestä elämästä, ennen aikuisuuden huolia… Silloin kun oli vielä ollut Sirius…

Silloin, oli aina, kun etsi uuden tupakan taskusta, ajatellut aina; oliko sillä mitään väliä, ei edellisenkään kuollut. Eikä edellisenkään tupakan polttamista huomattu, miksi nyt.

Ne olivat ne kuuluisat viimeiset sanat; kun ei eilenkään, miksi tänään?

Ne ajat olivat ohi. Se oli ollut silloin joskus. Kauan sitten. Liian kauan sitten. Silloin kun oli vielä ollut elämää. Enää sitä ei ollut, joka oli sinänsä surullista. Toisaalta helpotus. Ainakaan ei tarvinnut miettiä, mitä elämällään teki. Se oli eletty jo. Stressi oli siltä osalta ohi.

Mutta toisaalta, miksi olisi pitänyt mietti sitäkään, mitä elämänsä kanssa tekisi, kun ei sitä kuitenkaan muistaisi kuoleman jälkeen, että oli joskus edes elänyt. Muistaisiko silloin mitään? Ei, ei silloin muistaisi. Silloin olisi kuollut. Ei kuolleet muista asioita… Mutta miksi kuolleet pitää sitten muistaa?

”Remus?” ääni kuuluu läheltä. Remus kääntyi ja näki vain farkkuihin ja rintaliiveihin sonnustautuneen pinkkitukkaisen vaimonsa seisomassa oven suussa.

”Enpä ole nimeäni vaihtanut”, Remus vastasi kuivasti.

Nymphadoran otsa rypistyi kun hän näki Remuksen kädessä olevan tupakka-askin.

”Poltatko sinä?”

Remus vilkaisi kädessään olevaa pahviaskia.

”En. Löysin tämän tuolta nurkasta”, hän vastasi. Sade oli kääntänyt suuntansa ja nyt se satoi lähes vaakatasossa, suoraan parvekkeelle.

”Hyvä, sitten minä voin…”

Salaperäinen lauseen lopetus, virnistys, suudelma suoraan suulle.

Remus ei vastannut. Hän vetäytyi taaksepäin ja sai vaimonsa kasvoille hämmentyneen ilmeen.

”En ole vielä pessyt hampaitani”, Remus sanoi. Tekosyy, sanoi syyttävä ääni hänen päässään. Niin on, sanoi toinen.

”Täällä kastuu”, Remus sanoi. Hän asteli vaimonsa ohi, toisessa kädessä teekuppi, toisessa tupakka-aski.

Nymphadoran katseen alla kylmä tee kaadettiin viemäriin ja tupakka-aski työnnettiin näyttävästi housujen taskuun. Koska se ärsytti naista kaikkein eniten.

Mutta piti kuitenkin muistaa, että kyllä Remus vaimoaan rakasti. Joskus.