On hyvä hymyillä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pienessä olohuoneessa haisi. Tai tuoksui. Tupakalle, viinalle ja verelle. Viimeinen nauratti. Veri oli joutunut sinne vahingossa. Se oli ollut vahinko… Ehkä. Ei sitä voinut muistaa, se oli mennyttä, eikä tullut takaisin. Eikä mennyttä voinut muuttaa.

Kipu ei sinänsä ollut paha. Se oli hyvä. Helvetin hyvän tuntuista kipua. Sitä se oli. Oli aina ollut. Eikä sitä voinut muuttaa. Ei sitäkään. Ei mitään voinut muuttaa. Se oli mustaa valkoisella. Yhtä selvää kuin ajatukset. Ellei viina olisi niitä sekoittanut. Ja tupakka. Ja veri.

Nauru kaikuu autiossa huoneessa.

Hah hah haa. Helvetin elämä, se sai sekaisin pienimmänkin pään. Ja viina tietenkin avitti.

Pullo kallistuu ja kirkas juoma katoaa juojansa nieluun.

Joku kaunis päivä seuraavan aamun krapulasta ei selviä hengissä. Oksentaa viimeisetkin suolet pihalle. Kuolla onnellisena. Onnellisena viime yön vapaudesta. Onnellisena tyhjän pullon kauniista pinnasta, joka kolmen aikaa alkoi muuttaa väriä. Onnellisena siitä, että joskus oli elänyt. Vaikka elämä sikäli oli helvettiä. Tuskin Helvetti sitten oli paha paikka?

Taskusta nousee tupakka, joka asetetaan huulten väliin. Toinen käsi hapuilee housujen taskusta jotain, jolla sytyttää se keuhkojen pilaaja.

Savu leijuu ulos ikkunasta.

Mitä pahaa viinassa oli? Se auttoi ymmärtämään asioita. Kun vitutti, joi. Kun oli iloinen, joi. Kun halusi vapautta, joi. Joskus viinakin loppui, silloin piti tyytyä tupakkaan. Joka pilasi keuhkot, mutta mitä siitä? Elämä itsestään oli hidas itsemurha. Ainahan sitä halusi vähän kiihdyttää. Päästä paratiisiin. Harmoniaan, vapauteen. Ilmaisen viinan maahan. Elämä oli väritöntä. Kuten oli paras viinakin… Julmaa.

Julma, hullu virnistys kohoaa kasvoille, savu kiemurtelee ulos ikkunasta.

Ja kehtaavat haukkua alkoholistiksi. Ei olut mitään ongelmaa, juomisen pystyi lopettamaan milloin halusi. Mutta kun ei halunnut. Miksi pitäisi?

Joku huutaa kirouksia ikkunan alla. Huutakoot, omatpahan ovat ongelmansa.

Kipu oli hyvä asia. Oli ollut aina. Miksi sodat muka olisi muuten keksitty? Koska niissä kipu on osallisena. Koska kuolema on siellä pikkujuttu. Koska kukaan ei välittänyt siitä. Koska ketään ei jaksanut kiinnostaa.

Koska kaikilla oli omat ongelmansa.

Tupakka vetelee viimeisiään. Viimeiset savut leijailevat ulos. Ja lopulta lyhyeksi palaneen kääreen voi heittää ulos ikkunasta. Horjuvat askeleet lähtevät kuljettamaan ulos huoneesta, kohti ovea. Ei kompurointia. Jalat vain kulkevat metrin vasemmalla. Vai oikealla? Ovi aukeaa. Paha olo vyöryy hyökyaallon lailla yli. Oven suuhun jää oksennus. Joka naurattaa. Portaat alaspäin näyttävät tavallista jyrkemmiltä, mutta mitäpä siitä. Hyvä se vain on. Voisi kaatua, lyödä päänsä ja kuolla. Naurattaa taas.

 

 ”Olet juonut taas.”

 ”Helvettiäkö shillä on väliä?”

 ”On. Minä olen huolissani sinusta!”

 ”Pidä huoli omishta ashioistashi.”

 ”Remus, sinä pelotat minua…”

 ”Hyvä. Väisty.”

 ”Remus, paljonko sinä joit?”

 ”Mitä väliä?!”

 ”Älä huuda minulle.”

 ”Ole itshe parkumatta.”

 ”Remus, minä - minä rakastan sinua, et saa tehdä tätä itsellesi!”

 ”Tein jo. Nyt hiljaa ja edestä!”

 

Joskus kukaan ei tajua, kuinka pahalta itsestä tuntuu, vaikka olisi kuinka humalassa. Väittävät, että huominen on valoisampi. Luulevat kaiken olevan hyvin. Sanovat, että sen voi parantaa, he tekevät analyysejä, jotka osuvat väärään. Ja lopputulos on kuolema. Ja se naurattaa.

Alkoholimyrkytykseen kuolleen on hyvä hymyillä.