//Älkää välitäkkö nimestä, vaihdan sen, kunhan pystyn! 8) //
Mä olin aina rakastanut ystäviäni. Tosin… poikaporukalla rakkaudesta puhuminen oli kiusallista. Lähes kiellettyä. Varsinkin, jos sanoi rakastavansa… poikaa.
Niin… Mä oli aina rakastanut sitä. Siis Remusta. Ja mä tiesin, et se tiesi. Ainakin mä uskoin niin, koska se kysy multa usein, että rakastanko mä sitä. Mä en kyl melkeen koskaan vastannut. Kosketin. Tai suutelin. Mä en osannut sanoa sitä ääneen Siis sitä, et mä rakastin sitä. Mut mä olisin halunnut. Ja se ties senkin. Remus tiesi aina kaiken.
Joskus se vaan katto mua, ja sekin tuntu hyvältä. Remus tuntu aina hyvältä, jos multa kysytään…
Remus, se teki musta kokonaisen… <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
*
”Sirius, mitä sä teet täällä yksin?”
Mä olin hypätä metrin ylöspäin, niin kovasti mä pelästyin kun joku puhutteli mua. Ja ton äänen mä tuntisin vaikka miljoonien joukosta. Mä käännyin ympäri, nähdäkseni ne komeat kasvot, joita mä olin salaa ihaillut jo ties miten kauan.
”Remus?”.
”Nii, sillä nimellä mua kutsutaan”.
Mä kohotti toista kulmaani, kun tiesin, ettei Remus osannut sitä.
”En mä sitä…” sanoin. Remuksen käytös tuntui jotenkin oudolta. Tai ehkä mä itse olin jotenkin oudolla päällä… ” Mitä sä teet täällä?”.
Remus kohautti hartioitaan.
”No, kieltämättä ihmettelin vähän, kun sua ei näkynyt makuusalissa, vaikka kello on jo –” se vilkaisi rannekelloaan. ” – kymmentä yli puolenyön”.
Mä hämmennyin entisestään. Oliko kello jo niin paljon?
”Öh…” Mä aloitin. ” Mistä – mistä sä tiesit, että mä olen täällä?” kysyin. Mulle oli tullut yhtä äkkiä kamalan kuuma, ja pelkäsin, että Remus huomaisi sen. Se huomasi aina kaiken.
Remus virnisti mulle. Ja mä olin pyörtyä sen takia. Se oli niin kaunista…
”Käytin sellaista jännä juttua kuin Kelmien kartta”, se sanoi ja sai mut tuntemaan itseni typeräksi. Enkä mä yhtään tykännyt siitä. Mä halusin tuntea itseni Siriukseksi, en miksikään muuksi.
Mut Remus osasi saada mut tuntemaan itseni vaikka männynkävyksi, jos se vaan olis halunnut. Se oli taitava siinä, ihan niin ku se oli kaikessa muussakin.
”Sirius… Mitä sä teet täällä?” se kysy uudestaan. Mä äänsin sille selkäni. Mä en halunnut vastata. Mä olin tullut miettimään, kun oleskeluhuoneessa mä en pystynyt keskittymään mihinkään.
”Katselen…” mä valehtelin.
Remus tiesi, milloin mä valehtelin, ja niin e tiesi nytkin. Mä tiesin, et se ties. Se tuli lähemmäs, mä tunsin sen…
Pysy vaan kauempana. Mä rukoilin hiljaa mielessäni. Mut eihän se osannut ajatuksia lukea.
”Mitä sä katselet?” se kysy ja sen ääni kuulu aivan liian läheltä. Vaarallisen läheltä.
Mä pistin silmäni kiinni, ja ajattelin, että kun mä avaisin ne, niin Remus olis poissa, ja mä olisin yksin. Vaikka… en mä sitä halunnut. Mä halusin, et Remus pysyisi siinä, missä nyt oli. Ja se pysy. Ja tuli taas lähemmäksi.
Mun sydän alkoi hakata ihan liian kovaan, ja se tuntu rikkovan kylkiluita allaan. Musta tuntu, et Remuskin kuuli sen, koska seuraavaksi se kysys: ” Onks kaikki hyvin?”
Ei ole!
”O-on”, mä vastasin ja mun ääni värisi. Sitten mun kaikki sisäelimen kääntyi ylösalaisin, kun mä tunsin, miten Remuksen hengitys oli mun niskassa.
”Ei sulla oo kaikki hyvin”, se kuiskasi.
Ei, ei olekaan. Mä ajattelin. Mä jouduin katsomaan siitä pienestä ikkunasta ulos, että pysyin järjissäni… Mä yritin naurahtaa, mut se kuulosti siltä, ku mä olisin itkenyt. Ehkä mä itkinkin. Onnesta. Kun Remus oli niin lähellä.
Sit mä olin varma, et mä olin kuollut ja päässyt taivaaseen. Remus oli melkein kiinni mussa, ja se hengitti raskaasti mun niskaani. Sitten sen kädet hakeutuivat mun vyötärölle ja mä meinasin pyörtyä ihan kokonaan.
”Remus…” mä sain kuiskatuksi. Se hymyili mulle. Sen tunsi. Sit mun ajatukset sekos ihan kokonaan… Se suuteli mun niskaa. Ihan oikeesti suuteli!
”Eihän sulla oo kaikki hyvin”, se kuiskas karheasti mun korvaani.
”Joo, ei olekaan”, mä sain vastatuksi.
Ennen ku mä ehdin tekemään tai sanomaan yhtään mitään, se käänsi mut ympäri ja katto suoraan mun silmiin.
Helvetti, Remuksella on kauniit silmät…
Sitten, ihan yhtä äkkisesti, se painautui mua vasten ja suuteli ihan kunnolla. Suulle. Multa katos taito, miten hengitetään. Mä en osannut tehdä mitään. Kesti varmaan tunti ennen ku mä sain vastatuksi siihen suudelmaan. Mun kädet meni ku vaistomaisesti sen alaselälle, sinne, missä mä tiesin olevan se hemmetin iso arpi, jonka se oli repinyt joskus itselleen…
Mä päästin Remuksen kielen mun suuhun ja mulla meinasi mennä jalat alta. Nojasin varmaan koko painollani Remukseen, ja pelkäsin, et entä jos se ei jaksakaan mua. Mut se jakso. Se jaksaa aina kaiken. Mä tiesin sen…
Mut sitten Remus irrottautui musta ja mä melkeen itkin. Melkeen. Mä olen nimittäin huono itkemään…
”Voi Merlin”, mä mutisin hiljaa. Mä halasin edelleen Remusta, enkä halunnut päästää irti. Eikä Remuskaan irrottanut. Mut se punastu. Remus siis, en mä.
Mä olisin halunnut sanoo sille, et ei sen olis tarvinnut hävetä, mut eihän mun suustani lähtenyt enää mitään ääntä. Musta oli tullut mykkä… Ihan kokonaan.
”Sirius, mä…” Remus aloitti. Mä virnistin sille. Älkää kysykö miten se onnistu, mut onnistupahan kuitenkin. Ja sit mä suutelin sitä. Ehkä joku salainen piilevä voima mussa halus tehdä sen, koska mä en itse huomannut sitä vasta ku vähän ajan päästä. Mä yritin päästä vielä lähemmäs sitä ja mua alkoi naurattaa, ku ei se onnistunut, ja mä meinasin kaataa Remuksen alleni. Ei sikäli, etteikö se olis ollu kivaa…
Mut, joka tapauksessa, mä pelästyin, ku Remus vastas. Vaikka se oli just suudellu mua!
”Voi Merlin”, mä sanoin taas, tosin se kuulosti lähinnä siltä ku mä olisin sanonu: ” Oi heelin”, koska mä suutelin edelleen Remusta. Se nauro mulle.
”Oliko tuo järkytyksen ’voi Merlin’”, se kysy.
”Oli. Ei. En mä tiedä”, mä mutisin. Sit se hymyili mulle niin, et mun jalat muuttu hyytelöks.
”Ehkä siitä pitää sitten ottaa selvää”, se sano. Mä meinasin kysyy, et mistä –mä olin jo unohtanut, mistä puhutaan – mut en mä ehtinyt sanoa mitään, kun Remus suuteli mua taas.
Kun se alkoi ripottelemaan suudelmia mun poskille, leualle ja kaulalle, mä jouduin puremaan huultani, etten olis voihkinu ääneen.
”Voi Merlin”, mä mutisin. Taas. Jotenkin se vaan aina lipsahti mun suustani. Remus naurahti.
”Millanen toi oli?” se kysy mun kaulaa vasten ja sen kädet ohjautui selkä puolelta mun paidan alle. Helvetti, sen kädet tuntu hyvältä siellä… Siis mun selälläni.
Mä en saanu sanaa suustani. ääni jotenkin vaan jumittui mun kurkkuuni, joten mä en edes yrittänyt puhua.
Mä otin sen kasvot mun käsieni väliin , ja suutelin sitä. Aika rajusti. Mut se ei välittänyt, vaan suuteli takas. Melkeen yhtä kovasti ku mä. Mun pulssi nousi varmaan yli sadan ku Remus piirteli kuvioita mun selkääni…
”Mikä ihme meihin on oikeen mennyt?” mä kysyi, tai oikeastaan läähätin. En ollu edes varma, et saiko Remus musta mitään selvää.
Kyl se sai, koska kohta se vastas: ”En mä tiedä”. Samalla se näykki mun alahuultani. ”Mut ei tää kovin pahalta tunnu, vai?”.
Mä en saanu vastatuksi mitään, ku Remus vei taas kaiken tilan mun suustani
Mä en ollu varma, et vedinkö mä vai Remus mun paitani pois mun päältäni, mut kohta se kuitenkin lojus sillä kylmällä kivisellä lattialla, jolla me seistiin. Mä yritin tärisevin sormin avata Remuksen paidan nappeja, mut se ei tuntunut millään onnistuvan…
Remus kuljetteli taas sormiaan vähän missä sattui, ja kun ne löysi mun alavatsani, multa meni polvet alta ja mun ruumiini reagoi siihen erittäin.. hmm… hämmentävällä tavalla.
Ja ihan varmasti Remus huomas sen, koska se nimittäin vaihto niiden syntisten huulien paikkaa mun huulilta mun kaulalle.
Mä olisin halunnut uikuttaa ääneen, ku Remus suuteli ja näykki mun kaulaani.
Jotenkin mä sain Remuksen paidan pois en päältä, ja se pääty lojumaan sinne missä munkin paita oli. Sille hemmetin kylmälle kivilattialle…
Mun sormet pääty jotenkin Remuksen housujen napille, eikä se ollu musta mitenkään hyvä juttu. Mut sitten ku se nappi aukes ja Remus päästi sellainen ihana vingahtava ääni, mun ajatukset päätti jäädä lomalle, ja mä tiesin, et mä rakastin sitä…
*
”Voi Merlin”, mä kuiskasin hiljaa itsekseni. Se kivilattia oli ihan helvetin kylmä ja kova mun selkää vasten, mut mä en välittänyt. Mä olin liian onnellinen välittääkseni. Mä kuuntelin, kuinka Remus hengitti hiljaa mun vieressäni. Hyvä vaan, että hengitti…
Niin, mä ajattelin. Mä olin aina rakastanut mun ystäviäni ystävinä. Paitsi yhtä…
*
”Matohäntä, mä löysin ne!” James-perkele huusi niin kovaa, et mä heräsin. Mun kaikki lihakset otti vastaan, kun mä yritin nousta istumaan, joten mä sitten vaan makasin siinä kylmällä lattialla. Mä en kyl edes muistanut, mitä mä tein lattialla. Makasin, mut mä en tiennyt miks helvetissä... En ennen ku mä huomasin, et Remus makasi mun vieressä. Mä hymyilin itsekseni.
”Hassua”, mä kuulin Jamesin sanovan. ”Nyt on kyllä mennyt maailmankirjat ihan sekaisin”, se valitti. ”Matohäntä, tuu kattomaan näitä homoja”.
Mä kuulin, kuinka James yritti koko ajan olla nauramatta. Okei, eihän se tiennyt yhtään, miksi me oltiin siellä, ja miksi meidän vaatteet oli jossain, en tiennyt itsekään, et missä.
Mä sain viimein noustua istumaan, ja näin, et James nojaili oven suuhun, ja virnisteli typerästi. Peter oli sen takana, ja näytti vähintäänkin järkyttyneeltä.
”Aika outoa, et me ei herätty tälleen, vähissä vaatteissa tähtitornin lattialta”, James nauroi Peterille. Mä mulkaisin Jamesia.
”Äh, turpa kiinni”, mä äyskäisin. Mut mä hymyilin. Ja varman hymyilisin vielä viiden vuoden päästäkin…
Kommentit