Jos hän ei tulekaan.

Kellon tikitys tuntuu kaikuvan korvissa. Tik, ti, tik, tik… tik… tik… Pyöreä seinäkello oli tylsän vaalean puun värinen ja kamalan kovaääninen. Ainakin silloin, kun koko asunnossa ei kuulunut muuta ääntä kuin oma hengitys ja sen kamalan kovaäänisen kellon tikitys.
Sirius sanoi tulevansa ennen seitsemää, mutta kello oli jo puoli kahdeksan. Tik, tik, tik… Jokainen sekunti pidensi aikaa, joka tuntui suunnattoman pitkältä. Vaikka hyvin tiesin, että Sirius oli aina myöhässä… Ei puoli tuntia merkinnyt vielä mitään. Ovi kävisi minä hetkenä hyvänsä. Minuuttiviisari meni taas yhden pykälän eteenpäin.
Mutta Sirius oli jättänyt niin usein tulematta… Entä jos hän ei tulisi nytkään?

*

27.7.1967

Pieni käsi tarttui varovaisesti minun vielä pienenpään ja laihempaan käteeni.
”Kuule”, pieni, ujo hymy karkasi mustatukkaisen pojan huulille, ”sinä olet minun paras ystäväni”, poika sanoi. Pojalla oli pieni s-vika, ja s-kirjain suhahti hauskasti pojan suussa.
”Ai”, oli ainut, mitä sain sanotuksi. En ollut odottanut ihan sellaista. Vaikka olimmekin leikkineet koko aamun päivän sillä jästien leikkikentällä… Mutta että paras ystävä.
”Joo, olet sinäkin minun paras ystäväni”, sanoin ja sain sen toisen pojan huulille onnellisen hymyn. En edes tiennyt hänen nimeään…
”Sirius Black!” kuului toruva huuto jostain läheltä. Hätkähdimme ja katsoimme äänen suuntaan. Mustatukkainen, pitkä ja laiha nainen huusi vieressäni istuvalle pojalle.
 ”Pitää mennä”, poika sanoi irvistäen, ”äiti huutaa.” Hän nousi ylös ja kopisteli hiekat housuistaan. ”Mutta, minä tulen takaisin huomenna, voidaan sitten leikkiä lisää!” hän vilkutti minulle ja juoksi pois leikkikentältä, äitinsä luo. Hänen äitinsä huusi hänelle jotain, mutten halunnut kuunnella. Minulla oli paras ystävä, jonka nimi oli Sirius…
Tulin seuraavana päivänä uudestaan, toiveena, että saisin leikkiä uuden parhaan ystäväni kanssa. Odotin monta tuntia, mutta hän ei tullut lainkaan takaisin…
Kun kävelin itkuisena takaisin kotiin, tapasin matkalla pelottavan näköisen miehen, joka kuitenkin sanoi, että auttaisi minut kotiin. Hän vei minut aivan väärään suuntaan. Mietin, että minun oli pakko päästä pois, joten aloin tappella miestä vastaan… Hän puri minua, jonka jälkeen en ollut enää koskaan entiselläni…

*

1.9.1971

Oli ensimmäinen päivä syyskuuta, ensimmäinen koulupäiväni. Vatsassa kutisevan jännityksen takia, en muistanut aamusta mitään… Isä ja äiti olivat niin onnellisia, että pääsin kouluun, vaikka minua oli purtu, vaikka oli vaarallinen muille ja itselleni.
Juoksin isän kanssa laiturille 9 ja ¾. Minua pelotti, että juoksisimme päin seinää, mutta pääsimmekin läpi. Törmäsin kuitenkin johonkin. Se oli poika. Pelästyin, sillä tunnistin pojan. Se oli Sirius…  Hän oli samannäköinen kuin vuosia sitten. Hänen ilmeensä oli synkkä, hänen vierellään seisoi se sama mustatukkainen nainen miehineen. Siriuksen takana seisoi pieni poika, joka näytti hyvin paljon veljeltään.
”No niin, Remus, tulehan, että ehdit junaan”, isä sanoi reippaasti. Katsoin isää ja yritän hymyillä. Tiesin, että minun oli pakko mennä, isä ja äiti olivat niin onnellisia, kun pääsin kouluun…
”Muista olla sitten kiltisti”, John Lupin sanoi. ”Ja yritä löytää itsellesi ystäviä.”
”Joo, yritän”, vastaan hiljaa. Se poika, Sirius, mutisi äidilleen jotain ja näytti hyvin synkältä.
”No niin, lykkyä tykö, poika”, isä sanoi nostaen matka-arkkuani alas kärryistä. Otin arkun vastaan ja irvistin sen painosta. Lähdin kulkemaan yksin kohti punaista junaa.
”Nähdään sitten jouluna! Kirjoitamme sinulle kyllä.”
”Joo, hei hei!” sanon ja vilkutan isälle. Raahasin arkkua perässäni ja yritän olla katsomatta Siriukseen päin… Tunnistiko hän minut?
Sirius sai kylmän ja jäykän halauksen äidiltään. Sirius katsoo minuun päin harmailla silmillään mutten tiedä, tunnistiko hän minut.
Juna vihelsi kuuluvasti ja minulle tuli kiire junaan.
Kiipesin vaivalloisesti junaan, joku isompi luokkalainen, ystävällisen näköinen poika auttoi arkkuni junaan. Hymyilin pojalle ujosti ja lähdin etsimään tyhjää vaunuosastoa. Löysinkin sellaisen. Istuin punaiselle penkille, etsin arkustani kirjan ja yritin uppoutua siihen.
Näin sivusilmällä, kuinka Sirius käveli vaunuosastoni ohi. Hän hidasti vauhtiaan, hänen kätensä hapuili oven kahvaa… Sydämeni alkoi hakata kipeästi kylkiluihuin. Sormet hipaisivat kahvan kylmää pintaa… Sirius katsoi eteenpäin käytävällä, näki jonkun ja lähti tämän luokse. Hän ei tullutkaan istumaan viereeni, hän ei muistanut minua enää…
Kun lähdimme kohti koulua, yritin kuivata kastuneita kirjan sivuja.

*

19.11.1973

Marraskuinen kylmä ilma ja tihku sade olisivat saaneet heikommat yksilöt takaisin sisälle linnaan, mutta ei meitä niin helposti sisälle saatu.
James ja Sirius olivat saaneet päähänsä, että meidän pitäisi nukkua koko yö ulkona, järven rannalla. Eikä minulla ja Peterillä ollut mahdollisuuksia perääntyä…
”Minusta tuntuu, että minun selkäni alla kipittää kamalan kokoinen koppakuoriainen”, kuului Siriuksen ääni vähän matkan päästä. Sirius tuijotti suoraan ylöspäin kohti tummaa taivasta, jolta putoili harvakseltaan suuria vesipisaroita.
”Ei se mitään, niin minunkin”, James vastasi ja nauru kuulsi hänen äänestään.
”Olikohan tämä sittenkään hyvä idea?” kysyn varovasti, hyvin tietoisena ötökästä omankin selkäni alla.
”Tietenkin oli!” Sirius sanoi huokaisten. ”Saadaan maata ulkona –”
” – vesisateessa.”
” – ja kuunnella rauhoittavaa sateen ropinaa”, Sirius lopetti minusta välittämättä.
”Niin varmaan. Sairastutaan kaikki keuhkokuumeeseen”, mutisin, ”tai palellutaan kuoliaiksi.”
”Äh, ei me mihinkään palelluta”, Sirius sanoi, ”minä tulen vaikka sinun makuupussiisi nukkumaan, niin ettet palellu”, hän sanoi naureskellen.
Ei Sirius tietenkään tullut… Ja aamulla herätessämme, McGarmiwa tuli antamaan meille kaikille kuukauden jälki-istuntoa, jonka lisäksi olimme kaikki kuitenkin kipeinä…

*

27.5.1978

”Sirius, minä en vieläkään tajua, miksi meidän pitää ahtautua tänne”, valitin, kun Sirius veti minut perässään luutakomeroon.
”Kulta, älä valita”, Sirius sanoi virnistellen. Hän kaivoi taikasauvan taskustaan ja laittoi oven sisäpuolelta lukkoon. ”Ethän sinä halua, että joku keskeyttäisi meidät?” hän lisäsi kun hänen kätensä löysivät tiensä paitani alle ja alkoivat kivuta kohti kylkiäni.
”Niin, mutta –” aloitin, mutta Sirius keskeytti minut suutelemalla minua suoraan huulille. Hänen kielensä pujahti suuhuni, hänen vikkelät sormensa alkoivat avata paitani ylimpiä nappeja.
”Sirius, minulle taitaa tämän jälkeen tulla kamala ahtaanpaikankammo”, mutisin kun Sirius päästi huuleni vapaiksi.
”Tykkäät kuitenkin”, Sirius kuiskasi korvaani ja puri sitten korvanlehteäni.
”Miten sen nyt ottaa”, vastasin hiljaa. Sirius hengitti kiihtyneeseen tahtiin korvaani. Yritin olla välittämättä siitä ja pitää samalla oman hengitykseni tasaisena, mutta epäonnistuin aivan täysin. Siriuksen kädet saivat vallan ja uppouduin täysin siihen ajattomaan tunteeseen, jonka vain Sirius sai aikaan. Ja kun hän suuteli minua, suutelin vähintäänkin yhtä intohimoisesti takaisin.
”Ja ajattele, jos joku nyt keskeyttäisi meidät”, Sirius kuiskasi sormet housujeni napilla.
”Joo, joo, ymmärsin jo” vastasin ja ääneni kuulosti lähinnä läähätykseltä.
”Tämän päivän opetustyö on siis tehty”, Sirius naurahti painaen taas huulensa huulilleni. Hurmos palasi kun Sirius alkoi näykkiä alahuultani nälkäisesti.
Tipahdin kuitenkin kipeästi takaisin maanpinnalle.
”Ei helvetti”, Sirius sanoi äkkiä, ”ei kai tänään ole – ei helvetti!” hän kirosi. ”Anna anteeksi, mutta minun on aivan pakko mennä.”
”Minne?” kysyin typerästi.
”Ei sillä ole väliä”, Sirius sanoi heti oikaisten paidankauluksiaan. ”Mutta minun on kuitenkin mentävä”, hän sanoi, ”tulen kuitenkin vielä takaisin”, hän lupasi ja suuteli minua hellästi huulille.
”Olethan siten täällä, kulta?” hän kysyi.
”Joo, olen”, lupasin. Sirius suuteli minua vielä kerran, avasi oven ja jätti minut yksin.
Sirius ei kuitenkaan tullut takaisin. Ja kun seuraavan kerran näin hänet, hän pyyhki huulipunaa suupielestään…

*

Ovi kävi lopulta. Sirius oli vain kolme varttia myöhässä, Huokaisin helpotuksesta ja riensin Siriusta vastaan eteiseen. Hukutin hänet suudelmiin, ihan vain siksi, että hän tuli, kuten lupasikin…

*

Myöhemmin
Olimme luvanneet toisillemme, että tulisimme molemmat täysissä voimissa takaisin kotiin… Olimme yhä hengissä, vaikka vihreitä valosuihkuja tuntui lentävän vähän väliä kohti. Kun taas yksi vihreänä palava kirous hipoi olkapäätäni, mieleeni palasivat Siriuksen monet lupaukset, kuinka hän tulisi, muttei koskaan tullutkaan… Väistin punaisen kirouksen muutamalla tuumalla ja iskin takaisin. En jäänyt katsomaan, kaatuiko kuolonsyöjä vai ei. Olimme sodassa, kuka siitä välitti?
Katsoin olkapääni yli taaksepäin. Sirius taisteli naamion taakse piiloutuneen kuolonsyöjän kanssa. Hänen huulensa vuosi verta ja kaavun hiha näytti palaneen.
Niin sitä pitää, kulta, ajattelin utuisesti. Ajattelin hetken, että yrittäisinkin suojata itseäni ja Siriusta, jotta pääsisimme kotiin, mutta silloin mietin, miksi minun pitäisi tulla kotiin, kun Siriuskaan ei kuitenkaan tullut? Käänsin pääni takaisin eteenpäin, juuri silloin, kun näin sen. Vihreänä loistava valosuihku kiisi suoraan minua päin. Oli kaksi vaihtoehtoa: iske takaisin ja kuole, tai vain kuole. Ehdin nähdä kiroajani kasvot. Nainen. Kuulin huudon, Sirius. Oli hänen vuoronsa tuntea se, kun toinen ei tullutkaan, vaikka lupasi. Oli minun vuoroni pettää lupaus. Siriuksen vuoro kärsiä.
Kirous iski rintaan.
Olin kuollut jo ennen kuin osuin maahan.
Sirius tuli kotiin, kun oli niin luvannut.
Minä en.