Liian heikko, liian yksinäinen

Sinä tunnuit kamalan pieneltä ja haavoittuvaiselta maatessasi lattialla ilman suurempaa tekemistä. Sinä vain makasit. Katsoin sinua peläten, että kohta sulkisit silmäsi etkä avaisi niitä enää.
Naurahdin, ja sain sinut kääntämään katseesi minuun. Katseesi oli kuollut. Meripihkanväriset silmäsi, jotka katsoivat suoran läpi, ilman suurempia ajatuksia, ilman tarkennusta tiettyyn kohteeseen. Silmät, jotka katsoivat liian usein mitään näkemättömästi suoraan eteen. Se pelotti. Olit liian heikko, liian yksinäinen, liian pieni näin suureen maailmaan.
Sinä käänsit katseensa uudestaan kattoon. Katsoin itsekin sinne. Joskus valkoinen katto oli pölystä ja liasta harmaa. Sinä inhosit sitä kattoa. Sininen matto, jolla makasit, minä istuin, oli nukkaantunut, haalistunut ja likainen. Sinä inhosit sitäkin. Inhosit myös lattiaa, jonka vaaleiden lankkujen välissä oli parhaimmillaan sentin rako, sänkyä, joka narisi, kun sille istui, patteria, joka ei toiminut kunnolla ja kattolamppua joka särisi.
Kuulin sinun huokaisevan vierelläni. Sinä huokailit paljon. Välillä se tuntui olevan ainoa elollinen asia sinussa; sinä hengitit joka tapauksessa. Joskus oli iltoja, ettet puhunut mitään, makasit sinisellä matolla, huokaisit joskus, ei muuta. Sinä tunnuit kuolevan sisältä päin. Pian sinussa ei olisi kuin kuoret. Olit tyhjä, ilman sisältöä, ilman mitään... Tyhjä.
Sinä suljit silmäsi. Pelästyin. En halunnut, että tekisit niin. Jos et avaisikaan silmiäsi enää, jättäisi minut yksin, et heräisi enää…
Pelkoni osoittautui turhaksi. Sinä avasit silmäsi, räpyttelit niitä hetken aikaa ja seurasit sitten katseellasi kärpästä, joka pörräsi päämme yläpuolella. Minun teki mieli läimäyttää se kuoliaaksi. Näin, että se häiritsi sinua, enkä halunnut sitä. Silloin se häiritsee minuakin…
Kärpänen lensi kaaressa ikkunaan, jäi siihen. Nousi uudestaan ilmaan ja kohta se jo lensi kovaa vauhtia uudestaan päin likaista ikkunaa. Sinä et nähnyt sitä, mutta kuulit, kuinka se pörräsi ja kopsahteli ikkunaan. Olisin halunnut mennä avaamaan ikkunan ja päästämään kärpäsen ulos. Mutten uskaltanut.
En uskaltanut jättää sinua yksin. Vaikka ikkunaan oli vain muutaman metrin päässä, en voinut päästää sinua silmistäni.
En uskaltanut, enkä halunnut.
Suljit taas silmäsi. Sinä vedit syvään henkeä, muttet puhaltanut ulos. En osannut itsekään hengittää, kun sinä et hengittänyt.
Huoneessa ei kuulunut mitään ääntä, kun kumpikaan meistä ei hengittänyt. Aloin hätääntyä, kun oli mennyt puoliminuuttia, etkä vieläkään hengittänyt…
Sanoin hyvin hiljaa nimesi hiljaisuuteen. Avasit silmäsi, puhalsi viimein keuhkoissaan pitämänsä ilman ulos ja käännyit katsomaan minua. Katse oli samanlainen kuin aina; sisällyksetön. Tuntui, kuin olisin pystynyt näkemään sinun silmistäsi suoraan mieleesi. Mieleen, joka oli järkkynyt monien vuosien johdosta. Mieleen, joka oli liian heikko tähän maailmaan…
Tartuin varovaisesti käteesi. Halusin pelastaa sinut hukkumiselta. Kiersin sormeni pienen ja heikon kätesi ympärille. Sormesi liikahtivat, mutta et vetänyt kättäsi pois. Kuulin sinun huokaisevan nopeasti, silmäsi sulkeutuivat uudelleen. Silmäluomet piilottivat taakseen maailman kauneimmat silmät. Maailman kauneimmat, surullisimmat… ja ihanimmat.
Kuin ajatustenlukija, sinä avasit silmäsi ja annoit katseeni upota niiden syvyyksiin. Sinä et kuitenkaan katsonut minuun päinkään. Katse meni läpi. Katsoit minun ohi, seinän ja katon rajaan.
Halusin äkkiä sanoa sinulle jotain, Kertoa, miten paljon pelkäsin, että sulkisit silmäsi lopullisesti, jättäisi minut yksin. Ilman ketään, johon turvautua…
Tajusin äkkiä kuuostavani omissa ajatuksissani erittäin itsekkäältä. Entä sinä? Sinä, joka makasi nytkin vieressäni, katse harhaillen, kuitenkin mitään näkemättä.
Purin hammasta yhteen ja otteeni kädessäsi tiukentui. Halusin pitää sinut siinä… Ja halusin kertoa sen sinulle.
Takaraivooni iski ajatus että minun olisi pitänyt suudella. Katseeni laskeutui silmistäsi huulillesi. Huulesi olivat yhtä täydelliset kuin silmäsi.
Kumarruin alemmas. Et katsonut vieläkään minuun, mutta kun huuleni osuivat varovasti huuliisi, kehosi vavahti. Pelästyin. Vetäydyin nopeasti taaksepäin.
Pelästytin sinut ja sitä kautta itseni. Mielessäni kirosin itseni kaikkein syvimpään helvettiin.
Kuulin, kuinka äänesi kuiskasi nyt minun nimeni. Hiljaa, lähes kuiskaten.
Pelästyin nyt enemmän kuin olin vielä olin pelästynyt. Sydämeni hypähti kurkkuun ja alkoi hakata miljoonaa. Olin varma, että huomasit sen.
”Tee se uudelleen”, sanoit hiljaa.
Olin niin häkeltynyt siitä, että puhuit minulle, etkä ollut vain hiljaa, etten aluksi tajunnut mitä hän sanoi. Kun mieleni viimein paikansi lauseesi, en tajunnut, mitä tarkoitit.
”Siis… Mi – mitä?” kysyin ihmeissäni.
”Suutele minua uudelleen”, pyysit kuiskaten, särkyneellä äänellä.
Kumarruin uudestaan. Painoin huuleni uudestaan, hieman rohkeammin, huulillesi. En edes tiennyt, miksi tein niin.
Tiesin, ettet ajatellut minusta samoin. Sinä et koskaan rakastanut. Sinä pelkäsit rakastaa. Koska pelkäsit satuttavansa itseään… ja toisia. Lähinnä toisia. Sinä ajattelit liikaa muita. Ja unohdit siksi itsesi. Olit aina auttamassa muita, vaikka olisit itse ollut murtumispisteessä. Sinä kuuntelit mieluummin muiden ajatuksia, kuin puhuit omistasi.
Minä halusin kuunnella mieluummin sinua, kuin puhua itse.
Siksi me olimme aina hiljaa.
Vetäydyn varovasti ylöspäin, päästin huulesi vapaaksi ja kuulin sinun huokaisevan. Kenties järkytyksestä, ajattelin heti. Mutta kun näin sinun hymyilevän hieman, tunsin oloni ensin hämmentyneeksi, sitten äärettömän iloiseksi.
”Minä rakastan sinua, tiesitkö?” kuiskasin hyvin hiljaa. Ääneni värisi, sillä minua itketti nähdä huulillasi hymy.
Sinä et vastannut mitenkään, hymyilit vain hiukan, suljit taas silmäsi ja nukahdit…

Muutaman viikon kuluttua sinä suljit silmäsi, etkä enää avannut niitä.