Kolmas ei palaa.
Sateinen ja sumuinen Lontoo. Jästilontoossa yksi hyvä puoli oli se, että siellä ihmiset eivät kiertäneet kaukaa, kun tunnistivat minut. Toisaalta, kukan ei tuntenutkaan.
Kierrän katoksen, vaikka sataa. Muutama vanhempi rouva katselee minua oudoksuen, paheksuen, joten väännän kasvoilleni jonkun hymyn tapaisen ja nopeutan askeleitani. Tunnen katseet selässäni, mutten välitä.
Helvettiin muiden ajatukset, ajattelen ja jatkan matkaani.
Sade yltyy ja kaataa kylmää vettä niskaani. Kylmyys tunkeutuu luuytimiin asti, muttei tunnu iholla. Naurahdan omille ajatuksilleni, ja tällä kertaa vanha mies katsoo jälkeeni.
”Hyvää päivän jatkoa”, mutisen, kun mies tuijottaa edelleen. Hillitsen kieleni, etten huuda hänelle mitään muuta.
Taivas on tumman harmaa, ja kello ranteessa näyttää viittä vaille yhtätoista. Ajattelen nopeasti, että ihmeen monet ovat vielä ulkona, mutta sitten muistan: ne olivat jästejä. Niiltä pystyi odottamaan mitä tahansa.
Ohitan vanhan kapakan ja olen törmätä kahteen juovuksissa hourailevaan nuoreen mieheen. Kolmas mies oksentaa säästelemättä roskakoriin ja on kaatua naamalleen vesilammikkoon.
Kierrän miehet mahdollisimman kaukaa. Se tästä vielä puuttuukin, että joku humalainen hullu alkaa lähentelemään.
Yksi miehistä huutaa perääni, mutten jää kuuntelemaan.
Huutakoot vain niin paljon, kun jaksaa. Jatkan kävelemistä, yhä uusien ja uusien kortteleiden läpi. En edes tiedä, minne olen kävelemässä.
Lähdin vain ulos, sanoin lähteväni haukkaamaan raitista ilmaa. Paskat. Se ilma oli tunkkaisempaa kuin kotona, missä tuoksui vain kahvi, tupakka ja Sirius, oli vuorokauden aika mikä tahansa.
Tunsin jalkani kastuvat ja tajusin seisovani vesilätäkössä.
”Voi helvetti”, kiroan itsekseni.
Hiukseni liimautuvat niskaan ja kasvoihin, mutten jaksa välittää.
Jatkan kävelemistä, yhä ilman päämäärää.
Sade piiskaa kasvojani, hiukset valuttavat kylmää vettä niskaani, josta se valui yhä alaspäin selkääni…
”Helvetti, Remus John Lupin!”
Käännyn ympäri. Minua kohti juoksee joku, joka meinaa kompastua kengännauhoihinsa.
Vaikka sille mitä sanoisi, se ei koskaan solmi niitä, helvetti.
Hän saa minut kiinni.
Yksi kodin tuoksuista.
Sirius.
”Saatana, Remus, mitä sun päässäsi liikkuu?” Sirius kysyy ja halaa minua.
Lyhyen hetken ajan luulen, että Sirius itkee, mutta kosketus kaulallani saattaa olla myös sadetta.
”Et tiedäkään, kuinka huolissani minä olin, kun sinä et tullutkaan kotiin. Et saa tehdä noin, olit pelästyttää minut hengiltä”, hän sanoo kaulaani vasten.
”Anteeksi, Sirius”, sanon, mutten tarkoita sitä. Ainakaan koko sydämestäni.
Sirius suutelee kaulaani, huuliani, kasvojani, mutten vastaa hellyyteen.
”Tule, kulta, mennään kotiin, jooko”, Sirius pyytää, katsoo minua silmiin.
Käännän katseeni ja pudistan päätäni.
”Remus”, Siriuksen ääni ei ole kuiskausta kuuluvampi. ”Remus, mikä sinun on?”
Katson uudestaan Siriusta.
Nyt huomaan, ettei se ollutkaan sadetta.
Sirius itki. Kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen, ylipitkä hiuspehko valui märkänä pitkin kasvoja. Olisin voinut ottaa hänet syliini, halata, mutta jokin esti minua.
Sirius vapisee, kyyneleet valuivat hänen poskilleen, sekoittuivat sateeseen.
”Remus, tule kotiin, kiltti”, Sirius pyytää. Vaikka tiedän satuttavani meitä molempia, pudistan taas päätäni.
”Remus”, Sirius kuiskaa. ”Remus, minä rakastan sinua.”
Vaikka se sattuu omaan sydämeenikin, käännän katseeni pois.
Sirius perääntyy muutaman askeleen taaksepäin, luulen, että hän juoksee pois, mutta lyyhistyykin eteeni ja itkee.
Itkee, itkee ja itkee, mutta minä käännyn ja lähden pois…
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Herään hätkähtäen. Taas sama uni. Taas sama muisto. Pyyhi märät kyynelvanat kasvoiltani. Kuvittelen lohduttavat käsivarret ympärilleni, yritän vuodattaa uneni, muistoni näkymättömälle lohduttajalleni…
Pimeässä huoneessa erottuu kaksi kodin tuoksua.
Kahvi ja tupakka.
Kolmas ei palaa.
Kommentit