Omistettu eräälle henkilölle, mutten kerro sen enenpää kenelle...

Älä itke, rakas

Kävin taas tuijotuskilpailua puukon kanssa. Remus oli kadonnut jonnekin killan tehtäviin ja jättänyt minut yksin. Yksin pieneen asuntoon, yksin, seuranani vain omat ajatukseni…
   
Tiesin, ettei minun kuulunut olla siellä, vaan jossain muualla. Ei siinä asunnossa, ei siinä kaupungissa, ei siinä maassa. Minä en kuulun tähän maailmaan. Kun yritin puhua siitä sinulle, sinä ei kuunnellut. Sinulle oli kuulemma omiakin ongelmia. Sinä  vältit vain itsestäsi…   

Kuulen tutun poksahduksen, kun Remus ilmiintyy kiinni olevan oven taakse.
 ”Sirius oletko täällä?” Remus kysyy. Piilotan puukon nopeasti sängyn alle ja vedän hihan takaisin verta vuotavan ranteeni päälle. Remuksen ei tarvinnut tietää. Oven kahva laskeutuu ja pian ovi aukenee. Remus astuu sisään makuuhuoneeseen tavalliseen tapaansa hymyillen. Hänen katseensa kiertää ympäri huonetta, ilmeisesti etsien juuri sitä, minkä juuri piilotin sängyn alle. Remus oli nähnyt kyllä puukon ja verenkin, mutten uskonut hänen tietävän enempää. Varon katsomasta sängyn suuntaan, koska silloin Remus arvaisi, missä se oli…
   
Kaikki alkoi vain muutamalla nopealla viillolla kämmenselkään, jotka naarmutin neulalla. Kohta myös ranteeni sisäpinnat olivat naarmuilla. Ohuilla, punaisella naarmuilla, joista kukaan ei tiennyt. Ja vaikka tiesikin, ei välittänyt. Lopulta löysin puukon. Sen samaisen puukon, jonka piilotin sänkymme alle niin monesti… Sillä sai tehtyä syvät , verta valuvat viillot ranteeseen. Syvät arvet koristivat molempien ranteideni sisäpintoja, muttei kukaan välittänyt. Tiesitko edes, että kidutin ja satutin itseäni… omasta tahdostani? Tiesitkö, etten jaksanut elää? En edes tiennyt, miksi tein sen. En ollut kuten sinä, joka satutit itseäsi, muttet omasta tahdostasi. Sinullakin on arvet. Oma tekemäsi. Muttei haluamasi. Minulla on arvet. Oma tekemäni ja itse haluamani. Koska kukaan ei kuitenkaan välittäisi. Käytin puukkoa pakotienä todellisuudesta. Mutten pystynyt kertoman kenellekään. Kuuluin hullujen huoneelle. Ja jollen väärin muistanut, Lontoossa oli sellainen.
   
En koskaan tiennyt, rakastinko sinua oikeasti. Tai rakastitko sinä minua. Vaikka sanoimmekin niin usein toisillemme, en usko, että tarkoitit sitä… Rakastitko sinä minua koskaan? Sinä satutit minua enemmän kuin puukko rannetta vasten. Etkä sinä koskaan tajunnut mitään.
   
Remus katoili yhä useammin, jättäen minut yhä uudestaan yksin. Seuranani vain omat ajatukseni ja puukko. Ajatukseni kuitenkin sumenivat äkkiä, kun joi pääni täyteen vanhaa tuliviskiä. Ja sen jälkeen puukko hoiti kaiken.
   
Tiesin olevani hullu. Vain hullu haluaisi sellaista. Katselin puukon terää ahnaasti. Humaltuneet ajatukseni käskivät tehdä sen. Nyt tai ei koskaan. Remus oli viipynyt jo koko yön. Hän petti minua. Hän ei rakastanut minua enää. Minä olin hullu. Minua ei kaivattu täällä. En kuulunut tänne.
   
Pistävä kipu ranteessa sekä veri tahra vaaleassa paidassa kertoivat, mihin puukko oli teränsä jo vienyt.
Asetan puukon oikeaan paikkaan. Vasemman puoleisten kylkiluideni väliin. Suljen silmäni. Tiesin, ettei avaisi niitä enää ikinä.
Muutaman sekunnin ehdin toivoa tupakkaa, mutta ajatus jää kuitenkin kesken, sillä samaan aikaan painan puukon kylkeni läpi. Oma, tummanpunainen vereni jättää kehoni ja tahraa maton ja lattian allani. Kipu vie lopulta tajuni…
   
Kun Remus tulee kotiin, hän suuntaa ensimmäisenä makuuhuoneeseen, sillä tietään minun olevan siellä. Hän avaa oven, astuu sisään, tervehtii. Tai luulee tervehtivänsä. Hän jää oven suuhun ja näkee kuolleen, veren tahriman ruumiini. Hän tukahduttaa huudahduksen ja vain tuijottaa. Ilmeisesti toivoen näkevänsä unta, tai vähintään harhoja. Ei mene kuitenkaan kauankaan, kun Remus tajuaa, ettei näe unta. Hän itkee… Eikä se ole ensimmäinen kerta kun näen sen. Remus itkee usein… Hän polvistuu ruumiini viereen, eikä tiedä, uskaltaako hän koskea minuun vai ei. Hänen kyynelensä sekoittuvat minun vereeni.
 Älä itke, rakas. Näetkö, kirjoitin sinulle kirjeen.
Kyllä Remus näkee. Hän poimii kyyneleisin silmin kirjeen vierestäni, avaa kirjeen tärisevin käsin ja lukee. Hän lukee jokaisen sanan jonka kirjoitin hänelle, jokaisen syytteen, jopa viimeiset sanat: ”Älä itke, rakas. Minä rakastan sinua kuitenkin”. Kyyneleet valuvat Remuksen kasvoja pitkin. Hän taittelee kirjeen ja laita taskuunsa.
 ”Niin minäkin sinua”, hän kuiskaa sipaisten sormellaan kylmää poskeani.
Silloin, jos olisin pystynyt, olisin itkenyt. Silloin tiesin, että Remus puhui totta…